18. helmikuuta

Vanhojenpäivänä Töölössä
tyttö, hiukset ylös nostettuina
ylittää lumen ja jään kaventaman kadun

Harova koura

Kun elämä liukuu etäisenä ja hailakkana ohitse
on tartuttava tiukasti yksityiskohtaan

että saisi edes jostakin kiinni.

Maan korvessa

Katselen nukkuvaa lasta ja
ymmärrän, miksi
olemme keksineet
suojelusenkelit

Sokeritoukka

Turhaan juokset ympyrää sinisillä laatoilla, sokeritoukka
etkö huomaa että
päädyt aina samaan kohtaan
etkä piiloon ollenkaan

Turhaan juokset hädissäsi sinisillä laatoilla, sokeritoukka
sillä olen tänään hyvällä tuulella
katselen sinua korkeuksistani
ja ymmärrän, miksi
kaukana Amerikassa
sinua kutsutaan hopeakalaksi

Mutta ensi kerralla, sokeritoukka
kun valot taas syttyvät
pidä varasi, sillä
ensi kerralla, sokeritoukka
minulla saaattaa olla huonompi päivä

Sateessa

Sellainen tiistaiaamupäivä, kun harmaa taivas vihmoo hiljakseen kylmää vettä.

Punatiiliset korttelit nousevat ympärillä. Ison kadun liikenne kuuluu sateen läpi ihan vaimeana ja autoja tuntuu kulkevan tavallista vähemmän.

Sadetakkinen lapsi seisoo liikkumatta puiston märässä hiekassa ja tuijottaa alaviistoon ei mitään. Keltaista pikkulapiota pitelevä käsi roikkuu sivulla. Vesinoro valuu sinisestä hupusta olkapäälle.

Sellaisena tiistaiaamupäivänä tuntuu, että aika kompastelee nykien. Huomaisiko mistään, jos se pysähtyisi välillä kokonaan?

Semmoinen voisi olla

Semmoinen voisi olla, hän kirjoitti ruutuvihkoonsa, että olisi mies ja nainen. Ja niiden välillä sähköä. Mies olisi henkevä mutta duunari, nainen jotain hienoa, lääkäri, johtaja tai jotain. Sitten tulisi este, iso tai pieni, mieluummin iso. Lopulta este voitettaisiin ja ne saisivat toisensa. Mutta juuri kun kaikki näyttäisi hyvältä, juttu kariutuisi kumminkin siihen, että miehen itsetunto ei kestäisi semmoista lukenutta ja menestyvää naista.

Semmoinen se voisi olla, hän mietti ja laittoi vihon takaisin takintaskuun. Kynä pyöri vielä hetken sormissa.

Kuningas ja ruusu

Satu

Olipa kerran kaukaisessa maassa viisas kuningas, joka suuresti rakasti kukkia. Kuninkaalla oli linnassaan kukoistava puutarha, jota hän viisaan puutarhurinsa ja ahkerien palvelijainsa kanssa hyvin hoiti.
Mutta koska villeinäkin kasvavat kukat ovat kauniita, iloitsi kuningas myös niistä monista kukista, jotka kukoistivat linnaa ympäröivillä kunnailla ja metsissä.

Erityisen mieltynyt oli kuningas kaikkia muita niityn kukkia kauniimpaan ruusuun, joka kasvoi vallihaudan reunalla, siinä kohdin, johon näki erityisen hyvin linnan muurilta, aivan pohjoisen tornin juurelta. Usein nähtiin kuninkaan kulkevan muuria pitkin juuri tuohon kohtaan ja seisovan siinä pitkiä aikoja rintavarustukseen nojaten. Niin seisoi viisas kuningas mietteissään ja katseli kaunista ruusua hymyillen, sillä valtakunnan hallitseminen on kovaa työtä, ja kauniin ruusun näkeminen toi kuninkaan väsyneeseen sydämeen suuren ilon. Vain harvoin ajatteli kuningas ruusun kaivamista pientareelta ja tuomista linnan puutarhaan, sillä saattoihan hän kaunista ruusuaan ihailla tarvitsematta sitä koskettaa.

Mutta puutarhurit tietävät kukista asioita, joita ei muiden kuolevaisten sallita tietää, ja eräänä päivänä puutarhuri kertoi kuninkaalle, että pientareen kaunis ruusu ei ollut mikä tahansa kukka. Niin kuin jotkut kukat ovat, oli tämäkin ruusu sellainen, jota vain aatelittomat saattoivat vaaratta koskettaa. Jos kuningas tai kukaan muu siniverinen koskaan kajoaisi ruusuun, se kuihtuisi yhtä nopeasti kuin kesäaamun aurinko kuivattaa lehdillä kimaltavan kasteen.

Katkerasti sai katua puheitaan vanha puutarhuri, sillä kuultuaan kauniin ruusun salaisuuden kuningas oli kuin riivattu. Aamuin, päivin, illoin ja öin ajatteli kuningas kaunista ruusua ja sitä, ettei saisi sitä koskaan koskettaa.
Sillä useimpien ihmisten tapaan ovat myös kuninkaalliset kuin pieniä lapsia. Heidän leikkiessään saa mieluisa esine levätä lattialla, mutta jos hoitaja erehtyy kieltämään sitä ottamasta, ei lapsi enää saa rauhaa tahtoessaan juuri sen esineen.

Syvään huokasi silloin vanha puutarhuri, sillä hän tiesi, ettei kuningas ollut koskaan ruusuun koskenut ja tuskinpa hän olisi myöhemminkään niin tohtinut tehdä. Mutta koska puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, tiesi hän, että kuningasta olisi turha asiasta muistuttaa. Sillä on kirjoitettu, että turhaa on kenellekään kuolevaiselle ymmärrystä tarjota ennen kuin hän itse on sen valmis löytämään.

Yhä uudelleen laski aurinko joen viereiseen metsään noustakseen jälleen kylän takaa, mutta kuningas ei syönyt eikä nukkunut vaan hänen poskillaan paloivat punaiset läikät ja hänen silmänsä tuijottivat tummina jonnekin niin kauas, että siellä ei ole kukaan koskaan käynyt.

Öisin kuultiin kuninkaan vaeltavan levottomana linnan muureilla vain ohueen vaatteeseen verhottuna, vaikka tuuli vonkui torneissa ja kylmä sade vihmoi olkikattoja. Ja niin mieletön oli kuningas, että kuuli vanha puutarhuri tämän jopa valittaen kiroavan Ensimmäisiä, jotka olivat maailman näin vääräksi luoneet.

Vanha puutarhuri kauhistui kuninkaan puheiden mielettömyyttä, sillä olihan onnekkaalla kuninkaalla valtakunta hallittavanaan ja oma kaunis puutarhansa. Mutta kuten jumalien tapana on, vaikenivat myös Ensimmäiset eivätkä rankaisseet kuningasta tämän ajattelemattomuudesta.

Kun kuningas lopulta kaatui lavitsalleen nukkuakseen hetken verran levotonta unta, pyyhkivät uskolliset välskärit hänen kuumaa otsaansa kostein käärein ja suurten salien nurkissa palvelijat kuiskailivat huolissaan.
Hoviväki koetti ilahduttaa kuningasta kutsuttamalla linnaan mitä ihmeellisimpiä trubaduureja, ilveilijöitä ja tanssijoita, mutta kuningas vain istui synkkänä purppuraan verhotulla valtaistuimellaan ja tuijotti maailman ääriin murheen tummentamin silmin.

Pahasti kärsivät myös valtakunnan asiat, sillä kuningas ei tahtonut ottaa vastaan vasalleja eikä lähettiläitä vaan käännytettiin nämä selitystä antamatta keihäin linnan portilta takaisin.
Ja tämä lisäsi ennestään kuninkaan tuskaa, sillä hän oli viisas kuningas ja tahtoi tehdä niin kuin oikein on, mutta on kirjoitettu, että kuolevaisten matkalla halki iäisyyden saapuu hetkiä, jolloin he eivät voi tunteitaan vallita.

Ei ennen eikä nyt ole ihminen tyytynyt kohtaloonsa, ja vielä vähemmän tyytyy kohtaloonsa se, joka on asetettu hallitsemaan maita ja valtakuntia.
Maan jokaisesta kolkasta saapui tietäjiä ja noitia, jotka kuningas oli kutsuttanut muuttamaan kauniin ruusun kukaksi, jota kuningaskin voisi koskettaa. Mutta taiantekijä toisensa jälkeen asteli päätään puistellen nostosiltaa pois linnasta voimatta kuningasta auttaa.

Vanha puutarhuri seurasi kaikkea tätä turhaa vaivaa murheellisena, sillä hän oli viisas ja paljon nähnyt mies. Hän tiesi, että maan päällä on asioita, jotka ovat aina olleet ja ovat aina oleva, eikä ole kuolevaisten vallassa niitä muuttaa. Ja ymmärsi vanha puutarhuri, että suinkaan ei vikaa ollut kauniissa ruusussa vaan kuninkaan lapsekkaassa itsekkyydessä, mutta viisaasti vaikeni hän valtiaansa edessä.

Hukkuvan luonto on tarttua oljenkorteen, ja niin laskeutui lopulta kuningaskin polvilleen puutarhurinsa eteen ja aneli puutarhuria kertomaan laskeneensa vain leikkiä ja kauniin ruusun sittenkin olevan kuten ne kukat, joihin kuningas oli tottunut. Kuningas lupasi säästää puutarhurinsa pään, vaikka tämä olisikin puhunut piloillaan, sillä ikuinen laki määrää menettämään päänsä sen, joka valtiastaan pilkkaa.

Vähäinen puutarhuri ei voinut antaa valtiaansa nöyrtyä eteensä vaan laskeutui tämän viereen polvilleen, mutta edes ystävyyden nimissä ei totuuden tule väistyä. Niinpä puutarhuri loi katseensa maahan, puisti suruissaan päätään ja ilmoitti kuninkaalle asianlaidan totisesti olevan niin kuin hän oli kuninkaalle kertonut.

Mutta koska vanha puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, neuvoi hän kuningasta matkustamaan kaukaiseen maahan hakemaan avun murheeseensa. Puutarhuri kertoi, että suuren meren takana, viidenkuudetta päivämatkan päässä olisi maa, josta kuningas löytäisi ymmärryksen ja rauhan palatessaan mukanaan tuotavaksi.

Koska puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, tiesi hän, että raikas, suolainen merituuli, aavan meren paahtava aurinko ja päivän vaihtuminen yöksi yhä uudelleen ja uudelleen lopulta selvittäisivät kuninkaan kuuman, tuskaisen pään, ja tämä voisi jälleen nauttia ruusunsa suloisuudesta vaikka tietäisikin, ettei koskaan saisi sitä koskettaa.

Ja koska kuningas kaiken surunsa ja murheensa keskelläkin oli viisas mies, luotti hän vanhan puutarhurinsa neuvoon ja antoi varustaa aluksen tuota matkaa varten ja nousi hän laivaansa torvien soidessa, symbaalien kumistessa ja viirien liehuessa purjehtiakseen tuohon kaukaiseen maahan sillä tavoin kuin hallitsijan arvolle sopii.

Sitä, löysikö viisas kuningas matkallaan rauhan, me emme tiedä, koska tämän muistiin merkinnyt ja ammoin jo ikuisuuteen astunut kirjuri ei jäänyt tuohon kaukaiseen maahan odottamaan kuninkaan paluuta.

Mutta koska kuninkaan puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies ja tiesi mitä teki, tahdomme uskoa, että kuningas matkalta palattuaan jälleen nojasi muurin rintavarustukseen pohjoisen tornin juurella ja sai väsyneeseen sydämeensä suuren ilon siitä kauniista ruususta, joka kasvoi vallihaudan pientareella.

Kuolemaan asti

Kuolemaan asti sinun,
vakuutit käsistäni pidellen
syvälle silmiini imeytyen
elämäni mies

lahjoilla, kukilla, matkoilla
mutta eniten kaikista
hellillä sanoilla
sinä minut valitsit

enää muuta me tarvinneet
me toisemme jo löytäneet
yhdessä päivän kerrallaan
sinä ja minä ja kaunis koti

mutta miksi piti
sen naisen siitä seminaarimatkasi
hotellista jossa en ole käynytkään
soittaa ja väittää, huoneeseemme
rouvan unohtaneen tavaroitaan

kyljelläsi yölampun valossa,
karvainen käsi pään alla sinä nukut
tutulle partavedelle tuoksuen
unellesi hymyillen

kuolemaan asti minun,
minä ajattelen
kun koetan sormellani
leipäveitsen kylmää terää

kuolemaan asti minun,
minä ajattelen
kun astun
kynnyksen yli huoneeseen