Aluskasvillisuus

2005-02-21T22:35:00.000+02:00

18. helmikuuta

Vanhojenpäivänä Töölössä
tyttö, hiukset ylös nostettuina
ylittää lumen ja jään kaventaman kadun

2004-12-16T01:31:00.000+02:00

Harova koura

Kun elämä liukuu etäisenä ja hailakkana ohitse
on tartuttava tiukasti yksityiskohtaan

että saisi edes jostakin kiinni.

2004-08-24T18:15:00.000+03:00

Maan korvessa

Katselen nukkuvaa lasta ja
ymmärrän, miksi
olemme keksineet
suojelusenkelit

2004-08-17T22:32:00.000+03:00

Sokeritoukka

Turhaan juokset ympyrää sinisillä laatoilla, sokeritoukka
etkö huomaa että
päädyt aina samaan kohtaan
etkä piiloon ollenkaan

Turhaan juokset hädissäsi sinisillä laatoilla, sokeritoukka
sillä olen tänään hyvällä tuulella
katselen sinua korkeuksistani
ja ymmärrän, miksi
kaukana Amerikassa
sinua kutsutaan hopeakalaksi

Mutta ensi kerralla, sokeritoukka
kun valot taas syttyvät
pidä varasi, sillä
ensi kerralla, sokeritoukka
minulla saaattaa olla huonompi päivä

2004-05-04T18:32:00.000+03:00

Sateessa

Sellainen tiistaiaamupäivä, kun harmaa taivas vihmoo hiljakseen kylmää vettä.

Punatiiliset korttelit nousevat ympärillä. Ison kadun liikenne kuuluu sateen läpi ihan vaimeana ja autoja tuntuu kulkevan tavallista vähemmän.

Sadetakkinen lapsi seisoo liikkumatta puiston märässä hiekassa ja tuijottaa alaviistoon ei mitään. Keltaista pikkulapiota pitelevä käsi roikkuu sivulla. Vesinoro valuu sinisestä hupusta olkapäälle.

Sellaisena tiistaiaamupäivänä tuntuu, että aika kompastelee nykien. Huomaisiko mistään, jos se pysähtyisi välillä kokonaan?

2004-04-28T11:37:00.000+03:00

Semmoinen voisi olla

Semmoinen voisi olla, hän kirjoitti ruutuvihkoonsa, että olisi mies ja nainen. Ja niiden välillä sähköä. Mies olisi henkevä mutta duunari, nainen jotain hienoa, lääkäri, johtaja tai jotain. Sitten tulisi este, iso tai pieni, mieluummin iso. Lopulta este voitettaisiin ja ne saisivat toisensa. Mutta juuri kun kaikki näyttäisi hyvältä, juttu kariutuisi kumminkin siihen, että miehen itsetunto ei kestäisi semmoista lukenutta ja menestyvää naista.

Semmoinen se voisi olla, hän mietti ja laittoi vihon takaisin takintaskuun. Kynä pyöri vielä hetken sormissa.

2004-02-10T23:54:00.000+02:00

Kuningas ja ruusu

Satu

Olipa kerran kaukaisessa maassa viisas kuningas, joka suuresti rakasti kukkia. Kuninkaalla oli linnassaan kukoistava puutarha, jota hän viisaan puutarhurinsa ja ahkerien palvelijainsa kanssa hyvin hoiti.
Mutta koska villeinäkin kasvavat kukat ovat kauniita, iloitsi kuningas myös niistä monista kukista, jotka kukoistivat linnaa ympäröivillä kunnailla ja metsissä.

Erityisen mieltynyt oli kuningas kaikkia muita niityn kukkia kauniimpaan ruusuun, joka kasvoi vallihaudan reunalla, siinä kohdin, johon näki erityisen hyvin linnan muurilta, aivan pohjoisen tornin juurelta. Usein nähtiin kuninkaan kulkevan muuria pitkin juuri tuohon kohtaan ja seisovan siinä pitkiä aikoja rintavarustukseen nojaten. Niin seisoi viisas kuningas mietteissään ja katseli kaunista ruusua hymyillen, sillä valtakunnan hallitseminen on kovaa työtä, ja kauniin ruusun näkeminen toi kuninkaan väsyneeseen sydämeen suuren ilon. Vain harvoin ajatteli kuningas ruusun kaivamista pientareelta ja tuomista linnan puutarhaan, sillä saattoihan hän kaunista ruusuaan ihailla tarvitsematta sitä koskettaa.

Mutta puutarhurit tietävät kukista asioita, joita ei muiden kuolevaisten sallita tietää, ja eräänä päivänä puutarhuri kertoi kuninkaalle, että pientareen kaunis ruusu ei ollut mikä tahansa kukka. Niin kuin jotkut kukat ovat, oli tämäkin ruusu sellainen, jota vain aatelittomat saattoivat vaaratta koskettaa. Jos kuningas tai kukaan muu siniverinen koskaan kajoaisi ruusuun, se kuihtuisi yhtä nopeasti kuin kesäaamun aurinko kuivattaa lehdillä kimaltavan kasteen.

Katkerasti sai katua puheitaan vanha puutarhuri, sillä kuultuaan kauniin ruusun salaisuuden kuningas oli kuin riivattu. Aamuin, päivin, illoin ja öin ajatteli kuningas kaunista ruusua ja sitä, ettei saisi sitä koskaan koskettaa.
Sillä useimpien ihmisten tapaan ovat myös kuninkaalliset kuin pieniä lapsia. Heidän leikkiessään saa mieluisa esine levätä lattialla, mutta jos hoitaja erehtyy kieltämään sitä ottamasta, ei lapsi enää saa rauhaa tahtoessaan juuri sen esineen.

Syvään huokasi silloin vanha puutarhuri, sillä hän tiesi, ettei kuningas ollut koskaan ruusuun koskenut ja tuskinpa hän olisi myöhemminkään niin tohtinut tehdä. Mutta koska puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, tiesi hän, että kuningasta olisi turha asiasta muistuttaa. Sillä on kirjoitettu, että turhaa on kenellekään kuolevaiselle ymmärrystä tarjota ennen kuin hän itse on sen valmis löytämään.

Yhä uudelleen laski aurinko joen viereiseen metsään noustakseen jälleen kylän takaa, mutta kuningas ei syönyt eikä nukkunut vaan hänen poskillaan paloivat punaiset läikät ja hänen silmänsä tuijottivat tummina jonnekin niin kauas, että siellä ei ole kukaan koskaan käynyt.

Öisin kuultiin kuninkaan vaeltavan levottomana linnan muureilla vain ohueen vaatteeseen verhottuna, vaikka tuuli vonkui torneissa ja kylmä sade vihmoi olkikattoja. Ja niin mieletön oli kuningas, että kuuli vanha puutarhuri tämän jopa valittaen kiroavan Ensimmäisiä, jotka olivat maailman näin vääräksi luoneet.

Vanha puutarhuri kauhistui kuninkaan puheiden mielettömyyttä, sillä olihan onnekkaalla kuninkaalla valtakunta hallittavanaan ja oma kaunis puutarhansa. Mutta kuten jumalien tapana on, vaikenivat myös Ensimmäiset eivätkä rankaisseet kuningasta tämän ajattelemattomuudesta.

Kun kuningas lopulta kaatui lavitsalleen nukkuakseen hetken verran levotonta unta, pyyhkivät uskolliset välskärit hänen kuumaa otsaansa kostein käärein ja suurten salien nurkissa palvelijat kuiskailivat huolissaan.
Hoviväki koetti ilahduttaa kuningasta kutsuttamalla linnaan mitä ihmeellisimpiä trubaduureja, ilveilijöitä ja tanssijoita, mutta kuningas vain istui synkkänä purppuraan verhotulla valtaistuimellaan ja tuijotti maailman ääriin murheen tummentamin silmin.

Pahasti kärsivät myös valtakunnan asiat, sillä kuningas ei tahtonut ottaa vastaan vasalleja eikä lähettiläitä vaan käännytettiin nämä selitystä antamatta keihäin linnan portilta takaisin.
Ja tämä lisäsi ennestään kuninkaan tuskaa, sillä hän oli viisas kuningas ja tahtoi tehdä niin kuin oikein on, mutta on kirjoitettu, että kuolevaisten matkalla halki iäisyyden saapuu hetkiä, jolloin he eivät voi tunteitaan vallita.

Ei ennen eikä nyt ole ihminen tyytynyt kohtaloonsa, ja vielä vähemmän tyytyy kohtaloonsa se, joka on asetettu hallitsemaan maita ja valtakuntia.
Maan jokaisesta kolkasta saapui tietäjiä ja noitia, jotka kuningas oli kutsuttanut muuttamaan kauniin ruusun kukaksi, jota kuningaskin voisi koskettaa. Mutta taiantekijä toisensa jälkeen asteli päätään puistellen nostosiltaa pois linnasta voimatta kuningasta auttaa.

Vanha puutarhuri seurasi kaikkea tätä turhaa vaivaa murheellisena, sillä hän oli viisas ja paljon nähnyt mies. Hän tiesi, että maan päällä on asioita, jotka ovat aina olleet ja ovat aina oleva, eikä ole kuolevaisten vallassa niitä muuttaa. Ja ymmärsi vanha puutarhuri, että suinkaan ei vikaa ollut kauniissa ruusussa vaan kuninkaan lapsekkaassa itsekkyydessä, mutta viisaasti vaikeni hän valtiaansa edessä.

Hukkuvan luonto on tarttua oljenkorteen, ja niin laskeutui lopulta kuningaskin polvilleen puutarhurinsa eteen ja aneli puutarhuria kertomaan laskeneensa vain leikkiä ja kauniin ruusun sittenkin olevan kuten ne kukat, joihin kuningas oli tottunut. Kuningas lupasi säästää puutarhurinsa pään, vaikka tämä olisikin puhunut piloillaan, sillä ikuinen laki määrää menettämään päänsä sen, joka valtiastaan pilkkaa.

Vähäinen puutarhuri ei voinut antaa valtiaansa nöyrtyä eteensä vaan laskeutui tämän viereen polvilleen, mutta edes ystävyyden nimissä ei totuuden tule väistyä. Niinpä puutarhuri loi katseensa maahan, puisti suruissaan päätään ja ilmoitti kuninkaalle asianlaidan totisesti olevan niin kuin hän oli kuninkaalle kertonut.

Mutta koska vanha puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, neuvoi hän kuningasta matkustamaan kaukaiseen maahan hakemaan avun murheeseensa. Puutarhuri kertoi, että suuren meren takana, viidenkuudetta päivämatkan päässä olisi maa, josta kuningas löytäisi ymmärryksen ja rauhan palatessaan mukanaan tuotavaksi.

Koska puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, tiesi hän, että raikas, suolainen merituuli, aavan meren paahtava aurinko ja päivän vaihtuminen yöksi yhä uudelleen ja uudelleen lopulta selvittäisivät kuninkaan kuuman, tuskaisen pään, ja tämä voisi jälleen nauttia ruusunsa suloisuudesta vaikka tietäisikin, ettei koskaan saisi sitä koskettaa.

Ja koska kuningas kaiken surunsa ja murheensa keskelläkin oli viisas mies, luotti hän vanhan puutarhurinsa neuvoon ja antoi varustaa aluksen tuota matkaa varten ja nousi hän laivaansa torvien soidessa, symbaalien kumistessa ja viirien liehuessa purjehtiakseen tuohon kaukaiseen maahan sillä tavoin kuin hallitsijan arvolle sopii.

Sitä, löysikö viisas kuningas matkallaan rauhan, me emme tiedä, koska tämän muistiin merkinnyt ja ammoin jo ikuisuuteen astunut kirjuri ei jäänyt tuohon kaukaiseen maahan odottamaan kuninkaan paluuta.

Mutta koska kuninkaan puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies ja tiesi mitä teki, tahdomme uskoa, että kuningas matkalta palattuaan jälleen nojasi muurin rintavarustukseen pohjoisen tornin juurella ja sai väsyneeseen sydämeensä suuren ilon siitä kauniista ruususta, joka kasvoi vallihaudan pientareella.

2004-02-10T23:36:00.000+02:00

Kuolemaan asti

Kuolemaan asti sinun,
vakuutit käsistäni pidellen
syvälle silmiini imeytyen
elämäni mies

lahjoilla, kukilla, matkoilla
mutta eniten kaikista
hellillä sanoilla
sinä minut valitsit

enää muuta me tarvinneet
me toisemme jo löytäneet
yhdessä päivän kerrallaan
sinä ja minä ja kaunis koti

mutta miksi piti
sen naisen siitä seminaarimatkasi
hotellista jossa en ole käynytkään
soittaa ja väittää, huoneeseemme
rouvan unohtaneen tavaroitaan

kyljelläsi yölampun valossa,
karvainen käsi pään alla sinä nukut
tutulle partavedelle tuoksuen
unellesi hymyillen

kuolemaan asti minun,
minä ajattelen
kun koetan sormellani
leipäveitsen kylmää terää

kuolemaan asti minun,
minä ajattelen
kun astun
kynnyksen yli huoneeseen

2003-10-21T00:03:00.000+03:00

Ei tässä elämässä

Bileet suuressa huoneessa, jossa ihmiset makaavat lattialla valkoisilla retkipatjoilla. Patjat ovat 40 sentin päässä toisistaan, yhdellä minä, viereisellä hän. Tule lähemmäs, ehdotan. Hän hymyilee mutta puistelee päätään.

Kuljemme öisellä kadulla, matkalla vanhaan taloon. Ovella pyydän häntä sisään. Hän hymyilee ja puistelee päätään ennen kuin katoaa.

Istumme sohvalla vierekkäin. Hänen päänsä nojautuu olkapäälleni, hiukset kutittavat kaulaani.

Herätessäni en halua pois siitä tunteesta.

2003-10-14T14:49:00.000+03:00

Ja anna, ettemme kohtuuttomia pyytäisi

Jumala. Anna mulle vähän tota ihmistä, Alpo Korva sanoi.

Enkös minä juuri niin ole tehnytkin, Hän vastasi hymyillen.

Olet, olet, olet, Korva vaikeroi ja iski päänsä vielä kerran betoniseinään.

2003-10-01T01:25:00.000+03:00

Liian kaukana

Tiedänhän minä, että kuu on kaunis mutta kaukana. Mutta sitten mieleen juolahtaa ihan vitsinä, miltä se näyttäisi olohuoneen lasipöydällä. Sopivasti sijoitellut spotit, juuri oikeanlaiset muut esineet, harkitun lämpöinen taustavalaistus. Ne meret ja kraaterit näyttäisivät läheltä tosi komeilta.

Jos kuvitelmaan kävelee liian syvälle, totuus unohtuu. Ei hetkeen katso taakseen, todelliseen. Tietää, ettei se kaikki ole totta, mutta tuntuu, että melkein voisi olla.

Yhtenä päivänä sitten radio on unohtunut auki ja kuivakka ääni kertoo kuun olevan lähimmilläänkin 356 800 kilometrin päässä maasta. Lähimmilläänkin.

Ja yhtäkkiä sitä haluaisi potkia seiniä silkasta turhautumisesta.

2003-08-27T23:10:00.000+03:00

Loikkasin puoli metriä ilmaan, kun takanani räpsähti. Yön hiljaisuudessa se kuulosti tykinlaukaukselta.

- Älä hermostu, Borgman virnisti.- Ne ovat vain lihansyöjätorakoita. Puolimetrisiä ja asuvat näissä palmuissa, mutta puistoon sammuneet juopot pitävät ne pirulaiset yleensä kylläisinä.

- Mi-mistä tiedän, ovatko ne tänään kylläisiä, mutisin silmät suurina.

Ääneni kuului juuri ja juuri hernesirkkojen sirityksen yli.

- Et mistään. Miksi luulet minun kantavan liekinheitintä, Borgman sanoi ilman hymyä.

2003-08-19T23:14:00.000+03:00

Ero

Kirkko:

Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Voi teitä ihmisen lapsia, jotka ette kyenneet kirkkoisien asettamaa ihannetta elämään. Voi teitä vähäuskoisia, jotka noin helposti annatte periksi ja rikotte lapseltanne ehjän kodin. Paljon kovempiakin sanoja minä tahtoisin teille onnettomille sanoa, mutta se ei ole meidän uskontokunnassamme tapana. Siispä tyydyn sanomaan: olkaa ensi kerralla viisaammat, te kurjat.

Valtio:

Minna ja Mikko ovat tehneet avioerohakemuksen ja uudistaneet sen lain määräämän kuuden (6) kuukauden harkinta-ajan kuluttua umpeen. Niinpä tuomitsen Minnan ja Mikon avioeroon. Minnan ja Mikon alaikäisen lapsen Miisan määrään Minnan huollettavaksi ja Mikon määrään maksamaan Minnalle Miisasta elatusapuna kaksisataa (200) euroa kuukaudessa kunnes tyttö täyttää kahdeksantoista (18) vuotta tai muutoin kykenee itse itsensä elättämään.
Sen kummempaa ei ole minun asiani sanoa, sillä minä en ole moraalinvartija enkä kansalaisten kaitsija. Minun työtäni on hoitaa välttämättömät hallintotoimet ja turvata sujuvan vaihdannan sekä tehokkaan tuotantoelämän tarpeet.

Minna:

Kun tapasimme, olit niin ihana ja minä hullu luulin tekeväni sinusta vieläkin ihanamman. Mutta et sinä minusta jaksanut välittää. Päivät pitkät viivyit töissä ja illalla lähdit pelaamaan palloa. Yömyöhällä kotiin ehtiessäsi et halunnut minua pitää hyvänä vaan käänsit selkäsi ja nukuit kuorsaten. Minä haluan olla rakastettu ja haluttu, mutta et sinä minua rakastanut etkä halunnut. Ennen pitkää olisin etsinyt hellyyteni jonkun muun sylistä. Sinulla varmaan joku muu olikin, kun et minua kerran halunnut.

Mikko:

Eipä ollut ketään toista, vaikka houkutus välillä mieleen juolahtikin. Mutta en minä vierasta panopuuta etsinyt. Puhekumppania ja kuuntelijaa minä olisin kaivannut. Naista, joka olisi sanoistani kiinnostunut eikä ivailisi ja pistelisi. Sellainen sinä olit joskus, mutta nyt näet minussa vain moitittavaa ja pilkattavaa. Mieluummin olen yksin kuin kuuntelen jatkuvaa helvetin nalkutusta. Ja on kai sitä perheen elettävä. Pitkiä olivat päivät, mutta teidän vuoksennehan minä töitä tein. Ei olisi kuule ilman rahaa ostettu pinnasänkyä, ei isompaa asuntoa, ei autoa.

Miisa:

Jenni sanoi että sen faija asuu eri paikassa ja se antaa aina rahaa kun sinne menee käymään. Ja vie Mäkkiin. Mutta silti musta on tosi tylsää että te ette enää tykkää. Musta oli kivaa ku me mentiin yhessä johonkin ja isä hymyili ja silitti äidin päätä ja äiti nauro ja näytti iloselta. Tai ku oltiin saunan jälkeen vaan kotona ja me odotettiin äidin kanssa pöydässä kun isä paisto lättyjä ja heitti niitä ilmaan.

2003-08-18T17:23:00.000+03:00

Lähtö

Koodikirja vapisi käsissäni, kun tulkitsin viestin uudelleen.
Sen sisältö ei muuttunut.

from: homer
to: geezer

reason to believe your have been compromised repeat compromised immediately follow procedure red repeat procedure red rendezvous with sub at 0400 hours tomorrow at grid 1354, 5671 contact through reserve frequency

Rutistin paperin tolloksi ja pudotin sen pesualtaaseen.

Nyt piti rauhoittua ja ajatella selkeästi.

Vedin matkalaukkuni esiin sängyn alta ja aloin heitellä siihen vaatteita. Ensin pitäisi hävittää koodikirja ja viikon muistiinpanot.

Radion olin jo purkanut osiin kuten aina yhteyden jälkeen. Ne pitäisi pimeän tultua heitellä eri kohdissa Thamesiin.

Poltin paperit messinkisessä pesualtaassa ja huuhtelin tuhkan huolellisesti viemäriin. Niitä ei lukisi enää kukaan.

Hetken päästä kaikki oli pakattuna ja laitoin teekattilan tulelle. Juna Brightoniin lähtisi vasta yhdeltätoista.

Samassa oveen koputettiin.
- Onko kaikki hyvin, sir? Täällä on poliisi!

Poliisi! Nyt jo! Avasin ikkunan ja kiipesin ikkunalaudalle. Loikkasin kohti naapurin parveketta.
---
Poliisikersantti tutki muistikirjaansa ja kääntyi trenssiin pukeutuneen pitkän miehen puoleen.
- Konstaapeli Green osui paikalle oikeastaan sattumalta, sir. Vuokraemäntä kertoi haistaneensa palaneen käryä ja Green päätti varmistaa, ettei vuokralaisen huoneessa ole syttynyt tulipaloa. Ovea ei avattu, mutta sisältä kuului ääniä, joten hän päätti murtaa oven. Ikkuna oli auki, ja Green katsoi ulos nähden ruumiin maassa heti. Huomasin radion osat heti saapuessani ja päätin ilmoittaa välittömästi teille.
- Hyvin toimittu, kersantti, pitkä mies sanoi ja katsoi huovalla peitettyä hahmoa.
- Suuntimisryhmämme oli paikantanut lähetykset näille kulmille, mutta emme vielä tienneet tarkkaa paikkaa. Sääli, että hänen otteensa lipesi. Meillä olisi ollut paljon kysyttävää.

2003-08-11T01:43:00.000+03:00

Kuinka paljon maailmassa on sellaista, mille ei ole sanoja?

2003-08-08T00:46:00.000+03:00

Hiusristikossa

Korkealla tuuheiden kuusten varjossa
kiinnitän kaukoputkeni kolmijalkaan ja
tarkennan huolella
kaksitoistakertainen suurennus riittää

Kaukana vanavedessä
nousen periskooppisyvyyteen ja tähystän
lippa takana ja toinen silmä suljettuna
partani raapii säätökahvoja
optiikka mittaa etäisyyden maaliin

Talviyön pimeydessä
kahdenkymmenentuhannen jalan korkeudessa
lautasantenni pyörii moottorieni jyminässä
tutkan kuvaputkella valopiste

Maanalaisessa komentokeskuksessani
univormupukuisten ympäröimällä pöydällä
mustavalkoisesta satelliittikuvasta
tarkastelen yksityiskohtia

En minä sinua sen lähemmäs uskalla

2003-07-31T00:42:00.000+03:00

Tieto 3

minä halusin nähdä
halusin tietää
minä juoksin mäkeä ylös
mutta kaaduin lumeen
puiden mustat rungot
kumartuivat katsomaan

minä kompuroin eteenpäin
liukastellen ja huohottaen
minä pääsin huipulle
mutta en minä tähteä nähnyt
taivaan peitti harmaa pilvi

2003-07-29T15:20:00.000+03:00

Tieto 2

tieto lähestyi minua varoen
metsänreunasta se hiipi
minä makasin heinikossa hiljaa
ja pidätin hengitystäni

tieto nuuhkaisi kättäni
ravisti päätään ja päsähti
jolkotti kaupungin suuntaan
ei meistä ystäviä tullut

2003-07-28T11:22:00.000+03:00

Tieto 1

minä luin jokaisen kirjan
minä opettelin jokaisen kielen
minä kuuntelin jokaista viisasta
minä sukelsin verkon pohjaan saakka

en minä tiennyt
ettei elämä siellä ollut

2003-07-27T15:15:00.000+03:00

Vähälukuisempina
sanat painavat enemmän

2003-07-25T23:43:00.000+03:00

94A

Viimeinen metro vilisee oranssina seinänä ohi, kun kävelen kohti portaita. Takana harmaapukuiset vartijat tyhjentävät laituria kuin lammaskoirat aitausta. Radiopuhelin rasahtaa. Tasanteelle noustessani vilkaisen aikataulumonitoria, vaikkei tarvitsisi.

Vaikka kasvot aulassa vaihtuvat, hahmot ovat joka ilta samat. Telttahousuiset somalipojat jututtavat napapaitaisia tyttöjä. Nuoret romanit keskustelevat isoin elein. Muovikassia roikottava mies sammaltaa vartijoiden käsikynkässä.

Keski-ikäinen nainen, iltavuorosta palaava kaupan kassa tai sairaanhoitaja, tuijottaa ikkunan läpi hämärään. Kuten useimmat, hän tahtoo ajelehtia häiritsemättä kotiin omassa kuplassaan. Nuoret ja estottomat ovat vaarallisia. He voivat puhutella tai koskettaa, rikkoa pinnan.

Liukuovi väistää, kun kävelen lämpimään iltaan. Kuljettajaa ei näy, mutta sinisen bussin ovi on auki ja sisävalot päällä. Etuosassa istuva vaalea nainen ei katso minuun, kun menen keskiovien taakse istumaan. Katson takaisin.

Kahden tytöt ja kolmen pojan vaatteet ovat väljät ja ääni kova. He kilisevät reppuineen taakse. Kuljettaja harppoo portaat ylös ja moottorin käymään samalla kun istuu tuoliinsa ja kiinnittää laukun. Voimalla kiinni loksahtava veräjä on matala, mutta se paaluttaa kahden maailman rajan. Takapenkillä aukeavan pullon sihahdus ei kuulu sen yli, ei näillä palkoilla.

Kauppakeskuksen pysäkiltä tulee aina lisää väkeä. Tänäänkin on aina.

Bussi pujottelee omakotitalojen välissä, peruuttaa tiukimmassa risteyksessä tekemään tilaa samannumeroiselle. Kuljettajat tervehtivät laiskalla kädenliikkeellä. Lasken kirjan syliini ja ihailen tiukasti kesäyöhön tuijottavaa naista. Tuhkanvaaleat hiukset ovat poninhännällä, erotan nappikorviksen ja leuan puhtaan kaaren. Pitkät tummat ripset eivät voi näkyä tänne asti, joten niiden täytyy olla kuvitelmaa.

Huoltoaseman jälkeen on tiukka mutka oikealle. Pysähtymisvalo kilahtelee keltaiseksi. Alamäen alkaessa sujautan kirjan reppuun ja kurotan painamaan nappia. Nainenkin nousee ja kävelee keskiovelle. Housut ovat valkoiset ja käsivarret ruskettuneet. Aistin näkemättäkin niiden vaalean nukan.

Nainen tuijottaa huolellisesti poispäin, puoliksi menosuuntaan. Yritän olla vilkaisematta kasvojen kuvajaista ikkunassa, mutten onnistu. Naisen nenä värähtää haistaessaan hengittämäni alkoholin. Erotan minäkin naisen tuoksun, vaikken tunnista. Myskiä siinä ei ole, kukkia kyllä.

Pysäkki on heti kalliolle rakennettujen talojen jälkeen. Nainen laskeutuu edelläni portaat ja lähtee käsilaukkuaan puristaen kulkemaan kävelytietä oikeaan. Sinne, minne minäkin olen menossa. Bussin jyrinä loittonee.

Nainen ei katso taakseen, mutta niskan jännittynyt asento kielii. Näen hänen kuuntelevan, odottavan askelia takanaan soralla. Miten nopeasti, miten lähellä. Tihenevätkö juoksuksi, tarttuuko se kiinni.

Minäkin olen lukenut pelon maantieteeni.

Yskähdän kovaa ja annan soran rasahtaa kuuluvasti, kun laskeudun polvelle. Nyhdän valmiiksi tiukat kengännauhani auki ja sidon ne katulampun alla uudelleen, hitaasti.

Ähkäistessäni pystyyn nainen kulkee jo kaukana, rennommin. Kierrän vakuudeksi kotiin toista, pidempää polkua. Ei ole kiire. Tiina ja tytöt nukkuvat kuitenkin jo.

2003-07-22T13:03:00.000+03:00

Helvi

Et sinä enää puhelimen luo ehtinyt
kivun tullessa, tulisen vanteen puristaessa rintaa
makaat kasvoillasi kamarin matolla
kauppahallista ostetussa kukkaleningissäsi,
toinen tohveli vielä jalassa

piirongin päältä, kehyksistä
he katselevat sinua mietteissään
punaisten kynttilänjalkojen
ja Raimon Espanjasta tuoman nuken välistä

hääkuvasta viereltäsi Pena, joka
perjantaisin joi tilinsä ja sitten Hakaniemen torilla
haastoi riitaa muiden kännikalojen kanssa
vaikka osasi se, selvin päin
sinulle kilttikin olla

rippikuvastaan totisena Reino, vielä kirkkain silmin ja
siloisin poskin ilman tummaa ahavaa
joka puliremmeissä ja siltojen alla
ja linnassa tulee
osaksi miestä kuin tatuoitu iho

mustista raameista pikku Marjatta, josta
sinä olit niin ylpeä kun hän
ainoana lapsistasi asetti päähänsä
sen valkoisen lakin ja
sinä samana kesänä sitten uimareissulla hukkuikin

liikennelaitoksen virkapuvussaan Raimo,
rinnallaan vielä Leena, joka
seuraavana vuonna lähti kaksoset mukanaan
myyntipäällikön matkaan
kultainen Raimo, joka taas
ylihuomenna on tulossa halpa kukkapaketti kädessä
äitiä katsomaan

turhaan tikittää enää kamarin seinäkello
suotta likoavat keittokomerossa kuppi ja lautanen
virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa,
sinä tavasit iltaisin Sanaa ja nyökkäilit itseksesi
virvoittavien vetten tykö

2003-07-19T23:37:00.000+03:00

Pyyslammen paikkeilla

Aurinko helottaa lämpimästi, mutta tienvarren heinikossa kiiltelee vielä kaste. Rusakko on pysähtynyt keltaisen sulkuviivan päälle. Se kuuntelee hievahtamatta, suippo pää on kääntynyt kohti mutkaa.

Ilma halkeilleen asvaltin päällä väreilee.

Mutkan takaa lähestyy kumisen rytmikäs sointi. Rusakko kyyristyy, loikkaa ojan yli ja katoaa harvaan kuusikkoon.

Pojat ovat ehkä neljän - viidentoista. Kaikki kolme polkevat määrätietoisesti, mutta ilman kiirettä. Käyräsarvisten retkipyörien sivuilla roikkuu vihreät, nailoniset satulalaukut. Karrimor, niissä lukee.

- Auto!

Rattaat sirisevät, kun pojat liukuvat jonoon tien oikeaan reunaan.

Moottorin ääni voimistuu. Pölyinen Datsun ohittaa joukon huojahtaen, viistää melkein tien vasenta reunaa ja katoaa mutkan taa. Sen ääni heikkenee ja lakkaa.

Sinisen pakokaasun käry sekoittuu heinän ja kuumenevan asvaltin tuoksuihin.

Etummainen poika pyyhkäisee kämmenselällä hikeä otsaltaan ja vilkaisee valkoisena hohkavaa aurinkoa. Pojalla on kauhtunut valkoinen T-paita ja siniset jalkapalloshortsit. Jalassa siniset ulkoilutossut, joissa kolme valkoista raitaa. Niska ja käsivarret punoittavat. Poika keskeyttää polkemisen ja antaa pyörän rullata. Hän kurottaa telineestä valkoisen juomapullon, kohottaa sen huulilleen ja puristaa. Nieleksii ahneesti.

Takimmainen nousee putkelle ja lisää vauhtia. Hän ohittaa muut siirtyen ensimmäiseksi, istuu sitten takaisin satulaan ja jatkaa tasaista vauhtia. Muut seuraavat melkein edellä ajavan takapyörää koskettaen.

Pojat katoavat mutkan taakse.

Taivaalla ei näy pilvenhattaraakaan. Sirkat sirittävät.

Kesää riittää vielä.

2003-07-16T12:24:00.000+03:00

Ja tapahtui niinä päivinä, että Suomen ylle juuttui korkeapaine

Lämpötila kohosi kolmeenkymmeneen celsiusasteeseen, sokaiseva aurinko paahtoi ja asvaltti pehmeni vanukkaaksi. Edes satunnaiset ukkoskuurot eivät viilentäneet, sillä tulikuuma maa sylkäisi sataneen veden sähähtäen höyryksi.

Sitkeät suomalaiset paloivat rakkuloille, valuivat shortseihinsa laimea hikeä ja litkivät yhä lisää lämmennyttä pullovettä. Lomailijat lojuivat aurinkoöljystä tahmeilla pyyhkeillä tai kyyristelivät selkä kivistäen kovuuttaan halkeilleilla kasvimailla. Onnettomat siirtelivät toimistoissa kosteita papereita tai kiehuivat haalareissaan kuiviin.

Lapset tuupertuivat auringonpistoksiin ja hukkuivat valvomattomiin vesiin. Vanhukset lyyhistyivät ääntä päästämättä yksiöihinsä vanhojen sydänten väsyessä työntelemään ohueksi käynyttä verta.

Ja koirat makasivat hiljaa läähättäen.

2003-07-12T15:50:00.000+03:00

Siinä unessa

Ääniraita: Kolmas nainen - Sylistäsi heräsin.

Siinä unessa on aina mökki, tummanruskeaksi petsattua hirttä. Ympärillä kalliota ja harvaa, muttei silti karua mäntymetsää. Alhaalla järvenrannassa häämöttää sauna.

Seison sisällä hämärässä mökissä, kasvot kohti ikkunaa. On luultavasti ilta, koska valo tulee matalalta ja punertaa. Tai aamu.

Ikkunan edessä on pirttipöytä, oikealla seinän vieressä laveri.

Tietenkin on myös tyttö, selin minuun. Paksut ruskeat kiharat yltävät melkein olkapäille. Vaikken näe kasvoja, tiedän, kuka se on.