Kuningas ja ruusu
Satu
Olipa kerran kaukaisessa maassa viisas kuningas, joka suuresti rakasti kukkia. Kuninkaalla oli linnassaan kukoistava puutarha, jota hän viisaan puutarhurinsa ja ahkerien palvelijainsa kanssa hyvin hoiti.
Mutta koska villeinäkin kasvavat kukat ovat kauniita, iloitsi kuningas myös niistä monista kukista, jotka kukoistivat linnaa ympäröivillä kunnailla ja metsissä.
Erityisen mieltynyt oli kuningas kaikkia muita niityn kukkia kauniimpaan ruusuun, joka kasvoi vallihaudan reunalla, siinä kohdin, johon näki erityisen hyvin linnan muurilta, aivan pohjoisen tornin juurelta. Usein nähtiin kuninkaan kulkevan muuria pitkin juuri tuohon kohtaan ja seisovan siinä pitkiä aikoja rintavarustukseen nojaten. Niin seisoi viisas kuningas mietteissään ja katseli kaunista ruusua hymyillen, sillä valtakunnan hallitseminen on kovaa työtä, ja kauniin ruusun näkeminen toi kuninkaan väsyneeseen sydämeen suuren ilon. Vain harvoin ajatteli kuningas ruusun kaivamista pientareelta ja tuomista linnan puutarhaan, sillä saattoihan hän kaunista ruusuaan ihailla tarvitsematta sitä koskettaa.
Mutta puutarhurit tietävät kukista asioita, joita ei muiden kuolevaisten sallita tietää, ja eräänä päivänä puutarhuri kertoi kuninkaalle, että pientareen kaunis ruusu ei ollut mikä tahansa kukka. Niin kuin jotkut kukat ovat, oli tämäkin ruusu sellainen, jota vain aatelittomat saattoivat vaaratta koskettaa. Jos kuningas tai kukaan muu siniverinen koskaan kajoaisi ruusuun, se kuihtuisi yhtä nopeasti kuin kesäaamun aurinko kuivattaa lehdillä kimaltavan kasteen.
Katkerasti sai katua puheitaan vanha puutarhuri, sillä kuultuaan kauniin ruusun salaisuuden kuningas oli kuin riivattu. Aamuin, päivin, illoin ja öin ajatteli kuningas kaunista ruusua ja sitä, ettei saisi sitä koskaan koskettaa.
Sillä useimpien ihmisten tapaan ovat myös kuninkaalliset kuin pieniä lapsia. Heidän leikkiessään saa mieluisa esine levätä lattialla, mutta jos hoitaja erehtyy kieltämään sitä ottamasta, ei lapsi enää saa rauhaa tahtoessaan juuri sen esineen.
Syvään huokasi silloin vanha puutarhuri, sillä hän tiesi, ettei kuningas ollut koskaan ruusuun koskenut ja tuskinpa hän olisi myöhemminkään niin tohtinut tehdä. Mutta koska puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, tiesi hän, että kuningasta olisi turha asiasta muistuttaa. Sillä on kirjoitettu, että turhaa on kenellekään kuolevaiselle ymmärrystä tarjota ennen kuin hän itse on sen valmis löytämään.
Yhä uudelleen laski aurinko joen viereiseen metsään noustakseen jälleen kylän takaa, mutta kuningas ei syönyt eikä nukkunut vaan hänen poskillaan paloivat punaiset läikät ja hänen silmänsä tuijottivat tummina jonnekin niin kauas, että siellä ei ole kukaan koskaan käynyt.
Öisin kuultiin kuninkaan vaeltavan levottomana linnan muureilla vain ohueen vaatteeseen verhottuna, vaikka tuuli vonkui torneissa ja kylmä sade vihmoi olkikattoja. Ja niin mieletön oli kuningas, että kuuli vanha puutarhuri tämän jopa valittaen kiroavan Ensimmäisiä, jotka olivat maailman näin vääräksi luoneet.
Vanha puutarhuri kauhistui kuninkaan puheiden mielettömyyttä, sillä olihan onnekkaalla kuninkaalla valtakunta hallittavanaan ja oma kaunis puutarhansa. Mutta kuten jumalien tapana on, vaikenivat myös Ensimmäiset eivätkä rankaisseet kuningasta tämän ajattelemattomuudesta.
Kun kuningas lopulta kaatui lavitsalleen nukkuakseen hetken verran levotonta unta, pyyhkivät uskolliset välskärit hänen kuumaa otsaansa kostein käärein ja suurten salien nurkissa palvelijat kuiskailivat huolissaan.
Hoviväki koetti ilahduttaa kuningasta kutsuttamalla linnaan mitä ihmeellisimpiä trubaduureja, ilveilijöitä ja tanssijoita, mutta kuningas vain istui synkkänä purppuraan verhotulla valtaistuimellaan ja tuijotti maailman ääriin murheen tummentamin silmin.
Pahasti kärsivät myös valtakunnan asiat, sillä kuningas ei tahtonut ottaa vastaan vasalleja eikä lähettiläitä vaan käännytettiin nämä selitystä antamatta keihäin linnan portilta takaisin.
Ja tämä lisäsi ennestään kuninkaan tuskaa, sillä hän oli viisas kuningas ja tahtoi tehdä niin kuin oikein on, mutta on kirjoitettu, että kuolevaisten matkalla halki iäisyyden saapuu hetkiä, jolloin he eivät voi tunteitaan vallita.
Ei ennen eikä nyt ole ihminen tyytynyt kohtaloonsa, ja vielä vähemmän tyytyy kohtaloonsa se, joka on asetettu hallitsemaan maita ja valtakuntia.
Maan jokaisesta kolkasta saapui tietäjiä ja noitia, jotka kuningas oli kutsuttanut muuttamaan kauniin ruusun kukaksi, jota kuningaskin voisi koskettaa. Mutta taiantekijä toisensa jälkeen asteli päätään puistellen nostosiltaa pois linnasta voimatta kuningasta auttaa.
Vanha puutarhuri seurasi kaikkea tätä turhaa vaivaa murheellisena, sillä hän oli viisas ja paljon nähnyt mies. Hän tiesi, että maan päällä on asioita, jotka ovat aina olleet ja ovat aina oleva, eikä ole kuolevaisten vallassa niitä muuttaa. Ja ymmärsi vanha puutarhuri, että suinkaan ei vikaa ollut kauniissa ruusussa vaan kuninkaan lapsekkaassa itsekkyydessä, mutta viisaasti vaikeni hän valtiaansa edessä.
Hukkuvan luonto on tarttua oljenkorteen, ja niin laskeutui lopulta kuningaskin polvilleen puutarhurinsa eteen ja aneli puutarhuria kertomaan laskeneensa vain leikkiä ja kauniin ruusun sittenkin olevan kuten ne kukat, joihin kuningas oli tottunut. Kuningas lupasi säästää puutarhurinsa pään, vaikka tämä olisikin puhunut piloillaan, sillä ikuinen laki määrää menettämään päänsä sen, joka valtiastaan pilkkaa.
Vähäinen puutarhuri ei voinut antaa valtiaansa nöyrtyä eteensä vaan laskeutui tämän viereen polvilleen, mutta edes ystävyyden nimissä ei totuuden tule väistyä. Niinpä puutarhuri loi katseensa maahan, puisti suruissaan päätään ja ilmoitti kuninkaalle asianlaidan totisesti olevan niin kuin hän oli kuninkaalle kertonut.
Mutta koska vanha puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, neuvoi hän kuningasta matkustamaan kaukaiseen maahan hakemaan avun murheeseensa. Puutarhuri kertoi, että suuren meren takana, viidenkuudetta päivämatkan päässä olisi maa, josta kuningas löytäisi ymmärryksen ja rauhan palatessaan mukanaan tuotavaksi.
Koska puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies, tiesi hän, että raikas, suolainen merituuli, aavan meren paahtava aurinko ja päivän vaihtuminen yöksi yhä uudelleen ja uudelleen lopulta selvittäisivät kuninkaan kuuman, tuskaisen pään, ja tämä voisi jälleen nauttia ruusunsa suloisuudesta vaikka tietäisikin, ettei koskaan saisi sitä koskettaa.
Ja koska kuningas kaiken surunsa ja murheensa keskelläkin oli viisas mies, luotti hän vanhan puutarhurinsa neuvoon ja antoi varustaa aluksen tuota matkaa varten ja nousi hän laivaansa torvien soidessa, symbaalien kumistessa ja viirien liehuessa purjehtiakseen tuohon kaukaiseen maahan sillä tavoin kuin hallitsijan arvolle sopii.
Sitä, löysikö viisas kuningas matkallaan rauhan, me emme tiedä, koska tämän muistiin merkinnyt ja ammoin jo ikuisuuteen astunut kirjuri ei jäänyt tuohon kaukaiseen maahan odottamaan kuninkaan paluuta.
Mutta koska kuninkaan puutarhuri oli viisas ja paljon nähnyt mies ja tiesi mitä teki, tahdomme uskoa, että kuningas matkalta palattuaan jälleen nojasi muurin rintavarustukseen pohjoisen tornin juurella ja sai väsyneeseen sydämeensä suuren ilon siitä kauniista ruususta, joka kasvoi vallihaudan pientareella.
