Ei tässä elämässä

Bileet suuressa huoneessa, jossa ihmiset makaavat lattialla valkoisilla retkipatjoilla. Patjat ovat 40 sentin päässä toisistaan, yhdellä minä, viereisellä hän. Tule lähemmäs, ehdotan. Hän hymyilee mutta puistelee päätään.

Kuljemme öisellä kadulla, matkalla vanhaan taloon. Ovella pyydän häntä sisään. Hän hymyilee ja puistelee päätään ennen kuin katoaa.

Istumme sohvalla vierekkäin. Hänen päänsä nojautuu olkapäälleni, hiukset kutittavat kaulaani.

Herätessäni en halua pois siitä tunteesta.

Ja anna, ettemme kohtuuttomia pyytäisi

Jumala. Anna mulle vähän tota ihmistä, Alpo Korva sanoi.

Enkös minä juuri niin ole tehnytkin, Hän vastasi hymyillen.

Olet, olet, olet, Korva vaikeroi ja iski päänsä vielä kerran betoniseinään.

Liian kaukana

Tiedänhän minä, että kuu on kaunis mutta kaukana. Mutta sitten mieleen juolahtaa ihan vitsinä, miltä se näyttäisi olohuoneen lasipöydällä. Sopivasti sijoitellut spotit, juuri oikeanlaiset muut esineet, harkitun lämpöinen taustavalaistus. Ne meret ja kraaterit näyttäisivät läheltä tosi komeilta.

Jos kuvitelmaan kävelee liian syvälle, totuus unohtuu. Ei hetkeen katso taakseen, todelliseen. Tietää, ettei se kaikki ole totta, mutta tuntuu, että melkein voisi olla.

Yhtenä päivänä sitten radio on unohtunut auki ja kuivakka ääni kertoo kuun olevan lähimmilläänkin 356 800 kilometrin päässä maasta. Lähimmilläänkin.

Ja yhtäkkiä sitä haluaisi potkia seiniä silkasta turhautumisesta.