94A
Viimeinen metro vilisee oranssina seinänä ohi, kun kävelen kohti portaita. Takana harmaapukuiset vartijat tyhjentävät laituria kuin lammaskoirat aitausta. Radiopuhelin rasahtaa. Tasanteelle noustessani vilkaisen aikataulumonitoria, vaikkei tarvitsisi.
Vaikka kasvot aulassa vaihtuvat, hahmot ovat joka ilta samat. Telttahousuiset somalipojat jututtavat napapaitaisia tyttöjä. Nuoret romanit keskustelevat isoin elein. Muovikassia roikottava mies sammaltaa vartijoiden käsikynkässä.
Keski-ikäinen nainen, iltavuorosta palaava kaupan kassa tai sairaanhoitaja, tuijottaa ikkunan läpi hämärään. Kuten useimmat, hän tahtoo ajelehtia häiritsemättä kotiin omassa kuplassaan. Nuoret ja estottomat ovat vaarallisia. He voivat puhutella tai koskettaa, rikkoa pinnan.
Liukuovi väistää, kun kävelen lämpimään iltaan. Kuljettajaa ei näy, mutta sinisen bussin ovi on auki ja sisävalot päällä. Etuosassa istuva vaalea nainen ei katso minuun, kun menen keskiovien taakse istumaan. Katson takaisin.
Kahden tytöt ja kolmen pojan vaatteet ovat väljät ja ääni kova. He kilisevät reppuineen taakse. Kuljettaja harppoo portaat ylös ja moottorin käymään samalla kun istuu tuoliinsa ja kiinnittää laukun. Voimalla kiinni loksahtava veräjä on matala, mutta se paaluttaa kahden maailman rajan. Takapenkillä aukeavan pullon sihahdus ei kuulu sen yli, ei näillä palkoilla.
Kauppakeskuksen pysäkiltä tulee aina lisää väkeä. Tänäänkin on aina.
Bussi pujottelee omakotitalojen välissä, peruuttaa tiukimmassa risteyksessä tekemään tilaa samannumeroiselle. Kuljettajat tervehtivät laiskalla kädenliikkeellä. Lasken kirjan syliini ja ihailen tiukasti kesäyöhön tuijottavaa naista. Tuhkanvaaleat hiukset ovat poninhännällä, erotan nappikorviksen ja leuan puhtaan kaaren. Pitkät tummat ripset eivät voi näkyä tänne asti, joten niiden täytyy olla kuvitelmaa.
Huoltoaseman jälkeen on tiukka mutka oikealle. Pysähtymisvalo kilahtelee keltaiseksi. Alamäen alkaessa sujautan kirjan reppuun ja kurotan painamaan nappia. Nainenkin nousee ja kävelee keskiovelle. Housut ovat valkoiset ja käsivarret ruskettuneet. Aistin näkemättäkin niiden vaalean nukan.
Nainen tuijottaa huolellisesti poispäin, puoliksi menosuuntaan. Yritän olla vilkaisematta kasvojen kuvajaista ikkunassa, mutten onnistu. Naisen nenä värähtää haistaessaan hengittämäni alkoholin. Erotan minäkin naisen tuoksun, vaikken tunnista. Myskiä siinä ei ole, kukkia kyllä.
Pysäkki on heti kalliolle rakennettujen talojen jälkeen. Nainen laskeutuu edelläni portaat ja lähtee käsilaukkuaan puristaen kulkemaan kävelytietä oikeaan. Sinne, minne minäkin olen menossa. Bussin jyrinä loittonee.
Nainen ei katso taakseen, mutta niskan jännittynyt asento kielii. Näen hänen kuuntelevan, odottavan askelia takanaan soralla. Miten nopeasti, miten lähellä. Tihenevätkö juoksuksi, tarttuuko se kiinni.
Minäkin olen lukenut pelon maantieteeni.
Yskähdän kovaa ja annan soran rasahtaa kuuluvasti, kun laskeudun polvelle. Nyhdän valmiiksi tiukat kengännauhani auki ja sidon ne katulampun alla uudelleen, hitaasti.
Ähkäistessäni pystyyn nainen kulkee jo kaukana, rennommin. Kierrän vakuudeksi kotiin toista, pidempää polkua. Ei ole kiire. Tiina ja tytöt nukkuvat kuitenkin jo.
